Voittamattomat- Willian Faulkner

Vihdoin ja viimein. Faulknerin Voittamattomat on nyt luettu. Aloitin romaanin tammikuun alussa ja kuuden viikon päästä kirja on lopussa.  Voittamattomat kertoo Amerikan sisällissodasta kahden pojan silmin. Bayard Sartoris sekä Ringo, Sartorisin perheen orjan samanikäinen poika, leikkivät sotaa ja ampuvat jenkkejä. Heille sota on yhtä kuin jännittävä seikkailu.  Faulkner kuvaa sisällissodan julmuudet kotiin jäävien näkökulmasta. Kuinka isoäiti ja talon naiset selviävät lasten kanssa.  Ruoka on loppu, arvoesineet kaivettu maan uumeniin ja karja, hevoset ja muulit takavarikoitu sodan tarpeisiin. Lähestyvä pölypilvi horisontissa on jatkuva vaaran merkki. Poltetaanko talo tänään? Lähestyykö vihollinen vai oman perheen jäsen?  Kuinka selvitä, kun samanaikaisesti pitäisi lähteä ja jäädä. Riuhtaista itsensä vapaaksi orjuudesta mutta pysyä kuitenkin yhdessä jotta selviäisi.

Romaanin keskiössä on vahva isoäiti, joka on päättänyt selvitä ja huolehtia perheestään. Hän väärentää armeijan asiakirjoja ja hankkii takaisin menetetyn omaisuuden, karjan ja muulit. Pojat ovat apuna. Yhdessä he tuntevat itsensä voittamattomiksi. Mikään ei ole mahdotonta. Välillä lukiessa tuntuukin siltä, että isoäiti poikineen on kuin näkymätön ryhmä, joka ilmestyy ja katoaa jälkiä jättämättä, jota vihollinen ei näe ei huomaa. Uhkarohkeus, uskottava valehtelu ja isoäidin hennon vahva olemus vakuuttavat armeijan  esikunnan. Isoäiti saa mitä haluaa. Hän edustaa vanhaa arvokasta sukua, perinteitä ja yläluokkaa. Kestää kauan, ennen kuin huijatut tajuavat tulleensa huijatuiksi.

Isoäiti ottaa yhä suurempia riskejä.  Altavastaaja haluaa aluksi takaisin vain sen mikä häneltä on vääryydellä otettu pois, mutta sen saatuaan, haluaa enemmän kuin hänelle kuuluu.  Ottaminen kun on helppoa, voittamattomuuden tunne peittää alleen pelon, uho ja uhkarohkeus ottaa vallan. Viimeinen keikka on uhkarohkea ja vaarallinen: hevosten hankkiminen vääryydellä, väärennetyillä allekirjoituksilla. Hevosten, jotka eivät kuulu missään muodoin kunniakkaalle Sartorisin perheelle, mutta, joita epärehelliset roistot pitävät hallussaan. On siis vähintäänkin oikeutettua yrittää hankkia hevoset itselleen ja turvata siten tulevaisuus sodan jälkeenkin.

Viimeinen keikka. Suunnitelma epäonnistuu ja isoäiti menettää operaatiossa henkensä. Pojat lähtevät kostoretkelle. Lopussa ei ole voittajia. On vain menetyksiä. Bayard ja Ringo ovat nyt 24 -vuotiaita, uuden maailman edessä, hämmentyneinä ja epätietoisina uusista säännöistä ja asetelmista.

Kirja oli vahva kuvaus ajasta joka muuttaa kaiken. Vanhat lait eivät päde eikä perinteisiä konventioita tarvitse kunnioittaa. Ihmisten väliset suhteet, perhesiteet, tyttö-serkun pukeutuminen sotapukuun ja lähtö rintamalle taistelemaan, tulevaisuudettomuus. Hyvä Faulkner!

Kaksi kuukautta kaleeripäiväkirjaa

Nobelisti-lukulistani kolmas kirja oli siis Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja. Teoksen lukemiseen minulta meni melkein kaksi kuukautta. Kirja on kokoelma päiväkirjanomaisia mietelmiä, ajatuksia ja lainauksia niin kirjoittamisesta, maailmankirjallisuudesta kuin juutalaisuudestakin. Kirjailija peilaa ajatuksiaan omiin kokemuksiinsa ja esittää kysymyksiä elämästä, kohtaloista, tuhosta ja taiteesta sekä siteeraa itselleen tärkeitä ajattelijoita: Kafkaa, Kantia, Nietzscheä, Camus´ta, Goethea, Rilkeä jne.

Lainaukset ovat lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia mietelmiä ja toteamuksia, kuten esimerkiksi Thomas Mann: "Olen kerran yrittänyt määritellä tyylin: sanoin, että se on persoonallisen salaperäistä sopeutumista objektiiviseen."

Minun on vaikea sanoa, mitä mieltä olin Kertészistä. Välillä pakahduin hienojen ajatusten voimasta, välillä tuskastuin intellektuelli-snobismista, joka tuntui koskettavien ja inhimillisten, kristallinkirkkaiden lauseiden välissä ylimieliseltä.

Keräsin vinon pinon lainauksia teoksesta, ehkä juuri siksi, etten oikein saanut yhtä kokonaiskuvaa kirjasta, vaan tuntui kuin aina aloittaessani lukemaan, kirja oli kuin uusi teos. Siksi tässä muutamia otteita,   Kertészin ajatuksia  kirjoittamisesta, jumalasta, elämästä:

...Kirjailijan pitäisi aina puhua merestä, ja aina kuin olisi nähnyt sen ensimmäisen tai viimeisen kerran: merestä, tulivuoresta ja vapaasta, luonnollisesta ihmisestä...

Kirjailijan luoma hahmo ei ole elävä olento, vaan nukke: on siis typerää puhua siitä kuin elävästä olennosta.

On kypsää ajattelua ja kypsymätöntä ajattelua. Kypsää ajattelua edustaa valtiovalta, liike-elämä, salainen poliisi ja kulloinenkin hallintojärjestelmä, kypsymätöntä taiteilijat, filosofit, runoilijat, pyhimykset - kaikki ne, joita ei lasketa.

Suhteeni romaaniin on laimentunut huolestuttavasti. Lukiessani tähän asti kirjoittamaani, nyökkään hyväksyvästi, mutta mikään minussa ei liikahda.

Todella onnistuneella romaanisankarilla on omat salaisuutensa, joita hän ei paljasta sen enempää lukijalle kuin hänet kuvitelleelle kirjailijallekaan.

Vanhuus ilmestyy kirjoitukseen yhtä nopeasti kuin kasvoille.

Jos teetkin koko elämäsi samaa asiaa - koska tuotteliaisuutesi aiheuttava kirous olet sinä itse - niin yritä edes olla tekemättä sitä aina samalla tavalla.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen - ei vaan ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. Ja ihmettelee, kun jumala epäonnistuu kaikessa aivan kuin itsekin.

Ihminen ei elä ymmärtääkseen elämää vaan elääkseen ja kokeakseen sen: siinä suhteessa ja siitä syystä ihminen on ennen kaikkea uskonnollinen olento.

Elän elämääni niin kuin minua odottaisi ikuisuus eikä täydellinen tuhoutuminen. Toisin sanoen elän tulevaisuuteni orjuudessa enkä kuolevaisuuteni äärettömässä vapaudessa.

Alituinen kiireeni, aivan kuin yrittäisin mahdollisimman nopeasti selvitä elämästä.

Siihen (todennäköisesti "epistemologiseen") kysymykseen, kuinka varmaa on, että elämme, voi vastata: jonkin verran vähemmän varmaa kuin se, että kuolemme.

Palaan Kaleeripäiväkirjaan varmasti vielä. Kirjaa voi lukea mistä kohtaa tahansa, sillä mikään juoni ei kuljeta teosta. Teksti on kaunista, lauseet punnittuja ja monet merkitykset aukesivat minulle vasta muutaman lukukerran jälkeen. Tämän kirjan voi ottaa pitkälle matkalle mukaan, sillä siitä riittää lukemista uudelleen ja uudelleen. Lisäsin tulevaisuuden lukulistalleni myös Kertészin romaanin Lopetus. Tämä mies on Nobelinsa ansainnut!

Seuraavaksi aion lukea amerikkalaisen William Faulknerin Voittamattomat, joka on sarja tarinoita Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Faulkner sai Nobelin vuonna 1949.

Imre Kertész: Kaleeripäiväkirja

Kolmanneksi nobelistiksi olen valinnut unkarilaisen kirjailijan Imre Kertészin (1929). Luen Kaaleripäiväkirjan, koska löysin hyväkuntoisen kappaleen divarista.

J.M.G Le Clézio: Alkusoitto

J.M.G Le Clézion teos Alkusoitto oli siis toinen lukulistani kirja.  Romaani on intensiivinen tarina tytöstä nimeltään Ethel, joka elää perheensä kanssa 1930-luvun Pariisissa. Ethelin isosetä on kiintynyt tyttöön ja jättää hänelle ison perinnön kuollessaan. Ethel on elämässään tarkkailija, sivustaseuraaja joka huomaa vanhempien kireät välit, pienet vihjaukset ja juhlavieraiden kepeän keskustelun piilomerkitykset.

Koulutoveri, venäläinen emigranttityttö Ksenja on lyhyen aikaa Ethelin elämän keskiössä. Ethelin mielestä Ksenjan elämä on niin ihmeellinen ja erilainen. Hän on mustasukkainen ystävästään ja saattaa olla, että tyttö on hieman rakastunutkin tähän jännittävään teini-emigranttiin.

Romaani  kertoo Ethelin kasvutarinaa sodan alla. Isä tuhlaa Ethelin perinnön, koti pakkohuutokaupataan ja perhe  muuttaa sotaa pakoon Nizzaan. Isä on lamaantunut ja sairas, äiti, Justine,  nujertunut ja isän rakastajatar Maude asuu kissojensa kanssa rutiköyhänä lähellä Ethelin perhettä.

Tarina päättyy Ethelin avioliittoon Laurentin kanssa. Laurentin Ethel oli tavannut Pariisin aikoina, eräänä kesänä maalla. Poika oli vakava, ei naureskellut eikä itkeskellyt.  Ethel oli tyytyväinen, että oli tavannut pojan, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti. Kuten Ksenja sanoisi: "Minä tahdon tavata miehen, joka rakastaa minua enemmän kuin minä häntä."

Romaani on intensiivinen ja hieno kasvukertomus tytön elämästä, rakkaudesta, ystävyydestä, pettymyksestä, porvarillisuudesta, poikkeustilasta ja toivosta.

Ensimmäinen nobelisti luettu - upea Vargas Llosa

Kaupungin koirat on hieno romaani ja Mario Vargas Llosa hieno kirjailija, ensimmäinen Nobel-kirjani oli siis todella upea lukukokemus.

Tarina rakentuu yllättävistä asioista. Jossain vaiheessa avoimia kysymyksiä on liikaa. Kuka on kenenkin kanssa, miksi mitäkin tapahtuu, mikä liittyy mihinkin.  Teksti on kuitenkin niin soljuvaa ja rytmikästä että epävarmuudelle antautuu mielellään, antaa tarinan viedä vaikkei kaikkea koko ajan ymmärräkään. Yhtäkkiä Vargas Llosa kokoaa palaset paikoilleen, melkein, vastaa kysymyksiin, ei kaikkiin ja päättää tarinan toivoon paremmasta, rakkaudentunnustukseen ja hiekkarannan lämpöön. Koulu on lopullisesti ohi. Alberto haluaa mennä uimaan. Jaguaari tunnustaa rakkautensa ja vie vihille elämänsä naisen (tosin kuristaa papin melkein hengiltä, koska tämä ei ensin suostu vihkitoimitusta suorittamaan).

Seuraava nobelistini on J.M.G. Le Clézio (2008). Aion lukea hänen romaaninsa Alkusoitto, joka kertoo Ethel Brunin tarinaa 1930-luvun Pariisissa.

Julkaise teksti

Kuin kaikki olisi ollut vain pahaa unta

Koulun päättymisen jälkeen pojat palaavat koteihinsa. Naapurusto, lapsuuden kaverit ovat ennallaan, kovin paljoa eivät asiat ole muuttuneet kouluvuosien aikana. Alberton  nuoruudenihastus odottaa poikaa, naapurinpojat, joiden kanssa ryösteltiin asuntoja päivystävät kadunkulmassa edelleen. Alberto kaipaa rannalle ja haluaa aloittaa uuden elämän. Koulu tuntuu kaukaiselta pitkältä, pahalta unelta.

Jaguaari palaa kotikulmilleen ja tapaa Teresan, joka todellisuudessa olikin Jaguaarin rakastettu. Orja oli rakastanut tyttöä salaa ja Teresa oli  siis tavannut muutaman kerran Albertoa.  Koko tarinan taustalla oli suuri rakkaus, kolme poikaa, jotka kaikki rakastivat samaa tyttöä, Teresaa. Orja ihaili tyttöä salaa, Alberto varasti tytön orjalta, eikä kumpikaan heistä tiennyt, että Jaguaari oli aina ollut syvän rakastunut tyttöön   Tarina päättyy, kun Jaguaari kosii Teresaa ja he kävelevät saman tien kirkkoon vihittäväksi. Orjan kuolema ei koskaan selviä.

Orja on kuollut

Tarina kulki kohti väistämätöntä. Jotain kauheaa tulisi tapahtumaan. Välillä minun on iltaisin vaikea lukea sellaista tarinaa jossa pian tapahtuu pian kauheita asioita. Päivisin ikäviä asioita on helpompi odottaa, mutta illan pimeässä ne tuntuvat liian raskailta.
Orja siis kuoli, ensimmäisen osan lopussa ja tarina alkoi  siitä uudelleen. Hän kuoli taisteluharjoituksessa luotiin joka upposi takaraivoon ja tappoi heti. Onnettomuudelle ei ollut silminnäkijää ja koulun johto päätti, että tapahtuma oli ikävä onnettomuus, poika oli kompastunut kuollut oman kiväärinsä luotiin.

Alberto kääntyy orjan kuoleman takia muita vastaan ja ilmiantaa Jaguaarin. Väittää, että tämä ampui orjan. Luutnantti ei halua uskoa Alberton tarinaa, koska tappo olisi jotain sellaista mikä ei yksinkertaisesti sovi koulun maineeseen. Alberto pysyy kuitenkin sitkeästi tarinassaan.

Orjan oikea nimi oli Arana. Aranaa kiusasivat kaikki, häneltä varastettiin tavaroita, tupakkaa ja muuta, Arana oli aina yksin, koko sen kolme vuotta minkä ehti olla koulussa ennen kuolemaansa.  Alberto tunsi itsensä petturiksi Aranaa kohtaan. Alberto oli luvannut viedä sanan Aranan ihastukselle Teresalle, että Aranan lomat oli peruttu, eikä hän pääsisi tyttöä tapaamaan. Alberto vei viestin, ihastui tyttöön ja alkoi tapailla Aranan rakastettua.

Sisäpiiri oli koulun tärkein ryhmä, jengi joka myi tupakkaa, viinaa ja hoiti kavereita aidan yli öisin lomalle. Sisäpiiri oli päättänyt myös kokeen varastamisesta ja luuli, että orja oli ilmiantanut Cavan. Alberton mukaan ilmianto piti kostaa ja siksi Jaguaari ampui Aranaa.

Alberto joutuu kertomaan tarinansa everstille. Eversti yllättää Alberton esittelemällä Alberton kirjoittamia seksitarinoita, tarinoita joilla Alberto oli rahoittanut koulun sisäistä kaupankäyntiä tupakasta, viinasta ja muusta. Eversti kiristää tarinoiden avulla Alberton perumaan tunnustuksensa, passittaa pojan putkaan ja asia on koulun puolesta loppuun käsitelty.

Koulun oma oikeudenkäynti on kuitenkin vielä käymättä. Alberto joutuu samaan selliin Jaguaarin kanssa. Jaguaari ei osaa epäillä Albertoa, mutta Alberto tunnustaa ja syyttää Jaguaaria murhaajaksi.
Jaguaari pieksee Alberton henkihieveriin yön aikana.  Ilmiantajia ei koulussa hyväksytä.