perjantai 19. marraskuuta 2010

Imre Kertész: Kaleeripäiväkirja

Kolmanneksi nobelistiksi olen valinnut unkarilaisen kirjailijan Imre Kertészin (1929). Luen Kaaleripäiväkirjan, koska löysin hyväkuntoisen kappaleen divarista.

J.M.G Le Clézio: Alkusoitto

J.M.G Le Clézion teos Alkusoitto oli siis toinen lukulistani kirja.  Romaani on intensiivinen tarina tytöstä nimeltään Ethel, joka elää perheensä kanssa 1930-luvun Pariisissa. Ethelin isosetä on kiintynyt tyttöön ja jättää hänelle ison perinnön kuollessaan. Ethel on elämässään tarkkailija, sivustaseuraaja joka huomaa vanhempien kireät välit, pienet vihjaukset ja juhlavieraiden kepeän keskustelun piilomerkitykset.

Koulutoveri, venäläinen emigranttityttö Ksenja on lyhyen aikaa Ethelin elämän keskiössä. Ethelin mielestä Ksenjan elämä on niin ihmeellinen ja erilainen. Hän on mustasukkainen ystävästään ja saattaa olla, että tyttö on hieman rakastunutkin tähän jännittävään teini-emigranttiin.

Romaani  kertoo Ethelin kasvutarinaa sodan alla. Isä tuhlaa Ethelin perinnön, koti pakkohuutokaupataan ja perhe  muuttaa sotaa pakoon Nizzaan. Isä on lamaantunut ja sairas, äiti, Justine,  nujertunut ja isän rakastajatar Maude asuu kissojensa kanssa rutiköyhänä lähellä Ethelin perhettä.

Tarina päättyy Ethelin avioliittoon Laurentin kanssa. Laurentin Ethel oli tavannut Pariisin aikoina, eräänä kesänä maalla. Poika oli vakava, ei naureskellut eikä itkeskellyt.  Ethel oli tyytyväinen, että oli tavannut pojan, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti. Kuten Ksenja sanoisi: "Minä tahdon tavata miehen, joka rakastaa minua enemmän kuin minä häntä."

Romaani on intensiivinen ja hieno kasvukertomus tytön elämästä, rakkaudesta, ystävyydestä, pettymyksestä, porvarillisuudesta, poikkeustilasta ja toivosta.

torstai 4. marraskuuta 2010

Ensimmäinen nobelisti luettu - upea Vargas Llosa

Kaupungin koirat on hieno romaani ja Mario Vargas Llosa hieno kirjailija, ensimmäinen Nobel-kirjani oli siis todella upea lukukokemus.

Tarina rakentuu yllättävistä asioista. Jossain vaiheessa avoimia kysymyksiä on liikaa. Kuka on kenenkin kanssa, miksi mitäkin tapahtuu, mikä liittyy mihinkin.  Teksti on kuitenkin niin soljuvaa ja rytmikästä että epävarmuudelle antautuu mielellään, antaa tarinan viedä vaikkei kaikkea koko ajan ymmärräkään. Yhtäkkiä Vargas Llosa kokoaa palaset paikoilleen, melkein, vastaa kysymyksiin, ei kaikkiin ja päättää tarinan toivoon paremmasta, rakkaudentunnustukseen ja hiekkarannan lämpöön. Koulu on lopullisesti ohi. Alberto haluaa mennä uimaan. Jaguaari tunnustaa rakkautensa ja vie vihille elämänsä naisen (tosin kuristaa papin melkein hengiltä, koska tämä ei ensin suostu vihkitoimitusta suorittamaan).

Seuraava nobelistini on J.M.G. Le Clézio (2008). Aion lukea hänen romaaninsa Alkusoitto, joka kertoo Ethel Brunin tarinaa 1930-luvun Pariisissa.

Julkaise teksti

Kuin kaikki olisi ollut vain pahaa unta

Koulun päättymisen jälkeen pojat palaavat koteihinsa. Naapurusto, lapsuuden kaverit ovat ennallaan, kovin paljoa eivät asiat ole muuttuneet kouluvuosien aikana. Alberton  nuoruudenihastus odottaa poikaa, naapurinpojat, joiden kanssa ryösteltiin asuntoja päivystävät kadunkulmassa edelleen. Alberto kaipaa rannalle ja haluaa aloittaa uuden elämän. Koulu tuntuu kaukaiselta pitkältä, pahalta unelta.

Jaguaari palaa kotikulmilleen ja tapaa Teresan, joka todellisuudessa olikin Jaguaarin rakastettu. Orja oli rakastanut tyttöä salaa ja Teresa oli  siis tavannut muutaman kerran Albertoa.  Koko tarinan taustalla oli suuri rakkaus, kolme poikaa, jotka kaikki rakastivat samaa tyttöä, Teresaa. Orja ihaili tyttöä salaa, Alberto varasti tytön orjalta, eikä kumpikaan heistä tiennyt, että Jaguaari oli aina ollut syvän rakastunut tyttöön   Tarina päättyy, kun Jaguaari kosii Teresaa ja he kävelevät saman tien kirkkoon vihittäväksi. Orjan kuolema ei koskaan selviä.

Orja on kuollut

Tarina kulki kohti väistämätöntä. Jotain kauheaa tulisi tapahtumaan. Välillä minun on iltaisin vaikea lukea sellaista tarinaa jossa pian tapahtuu pian kauheita asioita. Päivisin ikäviä asioita on helpompi odottaa, mutta illan pimeässä ne tuntuvat liian raskailta.
Orja siis kuoli, ensimmäisen osan lopussa ja tarina alkoi  siitä uudelleen. Hän kuoli taisteluharjoituksessa luotiin joka upposi takaraivoon ja tappoi heti. Onnettomuudelle ei ollut silminnäkijää ja koulun johto päätti, että tapahtuma oli ikävä onnettomuus, poika oli kompastunut kuollut oman kiväärinsä luotiin.

Alberto kääntyy orjan kuoleman takia muita vastaan ja ilmiantaa Jaguaarin. Väittää, että tämä ampui orjan. Luutnantti ei halua uskoa Alberton tarinaa, koska tappo olisi jotain sellaista mikä ei yksinkertaisesti sovi koulun maineeseen. Alberto pysyy kuitenkin sitkeästi tarinassaan.

Orjan oikea nimi oli Arana. Aranaa kiusasivat kaikki, häneltä varastettiin tavaroita, tupakkaa ja muuta, Arana oli aina yksin, koko sen kolme vuotta minkä ehti olla koulussa ennen kuolemaansa.  Alberto tunsi itsensä petturiksi Aranaa kohtaan. Alberto oli luvannut viedä sanan Aranan ihastukselle Teresalle, että Aranan lomat oli peruttu, eikä hän pääsisi tyttöä tapaamaan. Alberto vei viestin, ihastui tyttöön ja alkoi tapailla Aranan rakastettua.

Sisäpiiri oli koulun tärkein ryhmä, jengi joka myi tupakkaa, viinaa ja hoiti kavereita aidan yli öisin lomalle. Sisäpiiri oli päättänyt myös kokeen varastamisesta ja luuli, että orja oli ilmiantanut Cavan. Alberton mukaan ilmianto piti kostaa ja siksi Jaguaari ampui Aranaa.

Alberto joutuu kertomaan tarinansa everstille. Eversti yllättää Alberton esittelemällä Alberton kirjoittamia seksitarinoita, tarinoita joilla Alberto oli rahoittanut koulun sisäistä kaupankäyntiä tupakasta, viinasta ja muusta. Eversti kiristää tarinoiden avulla Alberton perumaan tunnustuksensa, passittaa pojan putkaan ja asia on koulun puolesta loppuun käsitelty.

Koulun oma oikeudenkäynti on kuitenkin vielä käymättä. Alberto joutuu samaan selliin Jaguaarin kanssa. Jaguaari ei osaa epäillä Albertoa, mutta Alberto tunnustaa ja syyttää Jaguaaria murhaajaksi.
Jaguaari pieksee Alberton henkihieveriin yön aikana.  Ilmiantajia ei koulussa hyväksytä.