Voittamattomat- Willian Faulkner

Vihdoin ja viimein. Faulknerin Voittamattomat on nyt luettu. Aloitin romaanin tammikuun alussa ja kuuden viikon päästä kirja on lopussa.  Voittamattomat kertoo Amerikan sisällissodasta kahden pojan silmin. Bayard Sartoris sekä Ringo, Sartorisin perheen orjan samanikäinen poika, leikkivät sotaa ja ampuvat jenkkejä. Heille sota on yhtä kuin jännittävä seikkailu.  Faulkner kuvaa sisällissodan julmuudet kotiin jäävien näkökulmasta. Kuinka isoäiti ja talon naiset selviävät lasten kanssa.  Ruoka on loppu, arvoesineet kaivettu maan uumeniin ja karja, hevoset ja muulit takavarikoitu sodan tarpeisiin. Lähestyvä pölypilvi horisontissa on jatkuva vaaran merkki. Poltetaanko talo tänään? Lähestyykö vihollinen vai oman perheen jäsen?  Kuinka selvitä, kun samanaikaisesti pitäisi lähteä ja jäädä. Riuhtaista itsensä vapaaksi orjuudesta mutta pysyä kuitenkin yhdessä jotta selviäisi.

Romaanin keskiössä on vahva isoäiti, joka on päättänyt selvitä ja huolehtia perheestään. Hän väärentää armeijan asiakirjoja ja hankkii takaisin menetetyn omaisuuden, karjan ja muulit. Pojat ovat apuna. Yhdessä he tuntevat itsensä voittamattomiksi. Mikään ei ole mahdotonta. Välillä lukiessa tuntuukin siltä, että isoäiti poikineen on kuin näkymätön ryhmä, joka ilmestyy ja katoaa jälkiä jättämättä, jota vihollinen ei näe ei huomaa. Uhkarohkeus, uskottava valehtelu ja isoäidin hennon vahva olemus vakuuttavat armeijan  esikunnan. Isoäiti saa mitä haluaa. Hän edustaa vanhaa arvokasta sukua, perinteitä ja yläluokkaa. Kestää kauan, ennen kuin huijatut tajuavat tulleensa huijatuiksi.

Isoäiti ottaa yhä suurempia riskejä.  Altavastaaja haluaa aluksi takaisin vain sen mikä häneltä on vääryydellä otettu pois, mutta sen saatuaan, haluaa enemmän kuin hänelle kuuluu.  Ottaminen kun on helppoa, voittamattomuuden tunne peittää alleen pelon, uho ja uhkarohkeus ottaa vallan. Viimeinen keikka on uhkarohkea ja vaarallinen: hevosten hankkiminen vääryydellä, väärennetyillä allekirjoituksilla. Hevosten, jotka eivät kuulu missään muodoin kunniakkaalle Sartorisin perheelle, mutta, joita epärehelliset roistot pitävät hallussaan. On siis vähintäänkin oikeutettua yrittää hankkia hevoset itselleen ja turvata siten tulevaisuus sodan jälkeenkin.

Viimeinen keikka. Suunnitelma epäonnistuu ja isoäiti menettää operaatiossa henkensä. Pojat lähtevät kostoretkelle. Lopussa ei ole voittajia. On vain menetyksiä. Bayard ja Ringo ovat nyt 24 -vuotiaita, uuden maailman edessä, hämmentyneinä ja epätietoisina uusista säännöistä ja asetelmista.

Kirja oli vahva kuvaus ajasta joka muuttaa kaiken. Vanhat lait eivät päde eikä perinteisiä konventioita tarvitse kunnioittaa. Ihmisten väliset suhteet, perhesiteet, tyttö-serkun pukeutuminen sotapukuun ja lähtö rintamalle taistelemaan, tulevaisuudettomuus. Hyvä Faulkner!

Kaksi kuukautta kaleeripäiväkirjaa

Nobelisti-lukulistani kolmas kirja oli siis Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja. Teoksen lukemiseen minulta meni melkein kaksi kuukautta. Kirja on kokoelma päiväkirjanomaisia mietelmiä, ajatuksia ja lainauksia niin kirjoittamisesta, maailmankirjallisuudesta kuin juutalaisuudestakin. Kirjailija peilaa ajatuksiaan omiin kokemuksiinsa ja esittää kysymyksiä elämästä, kohtaloista, tuhosta ja taiteesta sekä siteeraa itselleen tärkeitä ajattelijoita: Kafkaa, Kantia, Nietzscheä, Camus´ta, Goethea, Rilkeä jne.

Lainaukset ovat lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia mietelmiä ja toteamuksia, kuten esimerkiksi Thomas Mann: "Olen kerran yrittänyt määritellä tyylin: sanoin, että se on persoonallisen salaperäistä sopeutumista objektiiviseen."

Minun on vaikea sanoa, mitä mieltä olin Kertészistä. Välillä pakahduin hienojen ajatusten voimasta, välillä tuskastuin intellektuelli-snobismista, joka tuntui koskettavien ja inhimillisten, kristallinkirkkaiden lauseiden välissä ylimieliseltä.

Keräsin vinon pinon lainauksia teoksesta, ehkä juuri siksi, etten oikein saanut yhtä kokonaiskuvaa kirjasta, vaan tuntui kuin aina aloittaessani lukemaan, kirja oli kuin uusi teos. Siksi tässä muutamia otteita,   Kertészin ajatuksia  kirjoittamisesta, jumalasta, elämästä:

...Kirjailijan pitäisi aina puhua merestä, ja aina kuin olisi nähnyt sen ensimmäisen tai viimeisen kerran: merestä, tulivuoresta ja vapaasta, luonnollisesta ihmisestä...

Kirjailijan luoma hahmo ei ole elävä olento, vaan nukke: on siis typerää puhua siitä kuin elävästä olennosta.

On kypsää ajattelua ja kypsymätöntä ajattelua. Kypsää ajattelua edustaa valtiovalta, liike-elämä, salainen poliisi ja kulloinenkin hallintojärjestelmä, kypsymätöntä taiteilijat, filosofit, runoilijat, pyhimykset - kaikki ne, joita ei lasketa.

Suhteeni romaaniin on laimentunut huolestuttavasti. Lukiessani tähän asti kirjoittamaani, nyökkään hyväksyvästi, mutta mikään minussa ei liikahda.

Todella onnistuneella romaanisankarilla on omat salaisuutensa, joita hän ei paljasta sen enempää lukijalle kuin hänet kuvitelleelle kirjailijallekaan.

Vanhuus ilmestyy kirjoitukseen yhtä nopeasti kuin kasvoille.

Jos teetkin koko elämäsi samaa asiaa - koska tuotteliaisuutesi aiheuttava kirous olet sinä itse - niin yritä edes olla tekemättä sitä aina samalla tavalla.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen - ei vaan ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. Ja ihmettelee, kun jumala epäonnistuu kaikessa aivan kuin itsekin.

Ihminen ei elä ymmärtääkseen elämää vaan elääkseen ja kokeakseen sen: siinä suhteessa ja siitä syystä ihminen on ennen kaikkea uskonnollinen olento.

Elän elämääni niin kuin minua odottaisi ikuisuus eikä täydellinen tuhoutuminen. Toisin sanoen elän tulevaisuuteni orjuudessa enkä kuolevaisuuteni äärettömässä vapaudessa.

Alituinen kiireeni, aivan kuin yrittäisin mahdollisimman nopeasti selvitä elämästä.

Siihen (todennäköisesti "epistemologiseen") kysymykseen, kuinka varmaa on, että elämme, voi vastata: jonkin verran vähemmän varmaa kuin se, että kuolemme.

Palaan Kaleeripäiväkirjaan varmasti vielä. Kirjaa voi lukea mistä kohtaa tahansa, sillä mikään juoni ei kuljeta teosta. Teksti on kaunista, lauseet punnittuja ja monet merkitykset aukesivat minulle vasta muutaman lukukerran jälkeen. Tämän kirjan voi ottaa pitkälle matkalle mukaan, sillä siitä riittää lukemista uudelleen ja uudelleen. Lisäsin tulevaisuuden lukulistalleni myös Kertészin romaanin Lopetus. Tämä mies on Nobelinsa ansainnut!

Seuraavaksi aion lukea amerikkalaisen William Faulknerin Voittamattomat, joka on sarja tarinoita Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Faulkner sai Nobelin vuonna 1949.