Nobelisti-lukulistani kolmas kirja oli siis Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja. Teoksen lukemiseen minulta meni melkein kaksi kuukautta. Kirja on kokoelma päiväkirjanomaisia mietelmiä, ajatuksia ja lainauksia niin kirjoittamisesta, maailmankirjallisuudesta kuin juutalaisuudestakin. Kirjailija peilaa ajatuksiaan omiin kokemuksiinsa ja esittää kysymyksiä elämästä, kohtaloista, tuhosta ja taiteesta sekä siteeraa itselleen tärkeitä ajattelijoita: Kafkaa, Kantia, Nietzscheä, Camus´ta, Goethea, Rilkeä jne.
Lainaukset ovat lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia mietelmiä ja toteamuksia, kuten esimerkiksi Thomas Mann: "Olen kerran yrittänyt määritellä tyylin: sanoin, että se on persoonallisen salaperäistä sopeutumista objektiiviseen."
Minun on vaikea sanoa, mitä mieltä olin Kertészistä. Välillä pakahduin hienojen ajatusten voimasta, välillä tuskastuin intellektuelli-snobismista, joka tuntui koskettavien ja inhimillisten, kristallinkirkkaiden lauseiden välissä ylimieliseltä.
Keräsin vinon pinon lainauksia teoksesta, ehkä juuri siksi, etten oikein saanut yhtä kokonaiskuvaa kirjasta, vaan tuntui kuin aina aloittaessani lukemaan, kirja oli kuin uusi teos. Siksi tässä muutamia otteita, Kertészin ajatuksia kirjoittamisesta, jumalasta, elämästä:
...Kirjailijan pitäisi aina puhua merestä, ja aina kuin olisi nähnyt sen ensimmäisen tai viimeisen kerran: merestä, tulivuoresta ja vapaasta, luonnollisesta ihmisestä...
Kirjailijan luoma hahmo ei ole elävä olento, vaan nukke: on siis typerää puhua siitä kuin elävästä olennosta.
On kypsää ajattelua ja kypsymätöntä ajattelua. Kypsää ajattelua edustaa valtiovalta, liike-elämä, salainen poliisi ja kulloinenkin hallintojärjestelmä, kypsymätöntä taiteilijat, filosofit, runoilijat, pyhimykset - kaikki ne, joita ei lasketa.
Suhteeni romaaniin on laimentunut huolestuttavasti. Lukiessani tähän asti kirjoittamaani, nyökkään hyväksyvästi, mutta mikään minussa ei liikahda.
Todella onnistuneella romaanisankarilla on omat salaisuutensa, joita hän ei paljasta sen enempää lukijalle kuin hänet kuvitelleelle kirjailijallekaan.
Vanhuus ilmestyy kirjoitukseen yhtä nopeasti kuin kasvoille.
Jos teetkin koko elämäsi samaa asiaa - koska tuotteliaisuutesi aiheuttava kirous olet sinä itse - niin yritä edes olla tekemättä sitä aina samalla tavalla.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen - ei vaan ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. Ja ihmettelee, kun jumala epäonnistuu kaikessa aivan kuin itsekin.
Ihminen ei elä ymmärtääkseen elämää vaan elääkseen ja kokeakseen sen: siinä suhteessa ja siitä syystä ihminen on ennen kaikkea uskonnollinen olento.
Elän elämääni niin kuin minua odottaisi ikuisuus eikä täydellinen tuhoutuminen. Toisin sanoen elän tulevaisuuteni orjuudessa enkä kuolevaisuuteni äärettömässä vapaudessa.
Alituinen kiireeni, aivan kuin yrittäisin mahdollisimman nopeasti selvitä elämästä.
Siihen (todennäköisesti "epistemologiseen") kysymykseen, kuinka varmaa on, että elämme, voi vastata: jonkin verran vähemmän varmaa kuin se, että kuolemme.
Palaan Kaleeripäiväkirjaan varmasti vielä. Kirjaa voi lukea mistä kohtaa tahansa, sillä mikään juoni ei kuljeta teosta. Teksti on kaunista, lauseet punnittuja ja monet merkitykset aukesivat minulle vasta muutaman lukukerran jälkeen. Tämän kirjan voi ottaa pitkälle matkalle mukaan, sillä siitä riittää lukemista uudelleen ja uudelleen. Lisäsin tulevaisuuden lukulistalleni myös Kertészin romaanin Lopetus. Tämä mies on Nobelinsa ansainnut!
Seuraavaksi aion lukea amerikkalaisen William Faulknerin Voittamattomat, joka on sarja tarinoita Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta. Faulkner sai Nobelin vuonna 1949.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti